 |
| Fotografía de Carol Knudsen |
NADIE TE HABÍA ADVERTIDO
Nadie te había advertido que este baile
podría durar tanto, tú has entrado como
para participar
en un juego que se puede dejar para
volver a casa a comer o a dormir cuando llega la noche
y la noche llega, pero las manos que te agarran
te mantienen en el corro, no te sueltan,
después de un discreto intento te rindes,
continúas el juego, sigues sonriendo
pero con otra sonrisa,
aún no acabas de creer que va en serio
a pesar de que el baile prosigue por la noche
y que las sombras
se mueven largas y duras
como una carne negra, y el primer horror te golpea
cuando por fin comprendes que era justo eso,
tu propia vida, pero superas ese horror
y decides que puedes vivir con él, y se desvanece
cuando llega la primera alegría, después un segundo
horror más grande y una alegría más grande y
los pasos del baile prosiguen cada vez más profundos en días y noches,
los pasos del baile prosiguen cada vez más profundos en días y noches,
y tú te ríes y llores las risas de todos y los llantos de todos,
y bailas cada vez mejor, inventas
nuevos pasos y sonríes
sonríes y sabes lo que sabes.
Nadie te lo había advertido, al principio.
Kukaan ei kertonut että tämä tanssi
(Ovi ja tie, 1981)
Kukaan ei kertonut että tämä tanssi
voisi olla niin pitkä, lähdit vain mukaan ja leikit
kuin leikkiä jonka voi halutessaan lopettaa,
lähteä kotiin syömään tai nukkumaan, kun tulee ilta
ja ilta tulee, mutta kädet jotka pitävät
sinua piirissä mukana eivät päästä irti
ja sinä hienoisen yrittelyn jälkeen annat periksi,
jatkat leikkiä, hymyilet yhä mutta toista hymyä,
et ihan vieläkään usko sitä todeksi
vaikka tanssi jatkuu yöhön ja varjot
kulkevat pitkinä ja lujina
kuin musta liha, ja iskee ensimmäinen kauhu
kun viimein tajuat että sitä se sittenkin oli,
oma elämäsi, mutta sinä voitat sen kauhun
ja päätät voida elää sen kanssa, ja se katoaa
kun tulee ensimmäinen riemu, sitten toinen
suurempi kauhu, ja suurempi riemu, ja tanssin
vuorot jatkuvat öihin ja päiviin, yhä syvemmälle,
ja sinä naurat ja itket kaikkien naurut
ja itkut, ja tanssit yhä paremmin ja keksit
siihen jo uusia kuvioita ja hymyilet,
hymyilet ja tiedät
mitä tiedät.
voisi olla niin pitkä, lähdit vain mukaan ja leikit
kuin leikkiä jonka voi halutessaan lopettaa,
lähteä kotiin syömään tai nukkumaan, kun tulee ilta
ja ilta tulee, mutta kädet jotka pitävät
sinua piirissä mukana eivät päästä irti
ja sinä hienoisen yrittelyn jälkeen annat periksi,
jatkat leikkiä, hymyilet yhä mutta toista hymyä,
et ihan vieläkään usko sitä todeksi
vaikka tanssi jatkuu yöhön ja varjot
kulkevat pitkinä ja lujina
kuin musta liha, ja iskee ensimmäinen kauhu
kun viimein tajuat että sitä se sittenkin oli,
oma elämäsi, mutta sinä voitat sen kauhun
ja päätät voida elää sen kanssa, ja se katoaa
kun tulee ensimmäinen riemu, sitten toinen
suurempi kauhu, ja suurempi riemu, ja tanssin
vuorot jatkuvat öihin ja päiviin, yhä syvemmälle,
ja sinä naurat ja itket kaikkien naurut
ja itkut, ja tanssit yhä paremmin ja keksit
siihen jo uusia kuvioita ja hymyilet,
hymyilet ja tiedät
mitä tiedät.
Kukaan ei kertonut, alussa.
(Ovi ja tie, 1981)
(Helsinki, Finlandia, 1941)
de La puerta y el camino, 1981
en Poesía nórdica, Madrid, Ediciones de La Torre, 1999
Traducción de Francisco J. Uriz
en Poesía nórdica, Madrid, Ediciones de La Torre, 1999
Traducción de Francisco J. Uriz
